Maaliskuu ja hiukan huhtikuutakin

Huomaan venyttäneeni kuukausikuulumisten dedistä jo melkein kahdella viikolla, mutta onneksi vain melkein – tässä vaiheessa saa vielä pyöristää alaspäin.

Monenlaista tapahtui maaliskuussakin, ja välillä tunsin säntäileväni sinne tänne suorastaan maaniskuun jäniksenä (mainio ilmaus Tuomas Nevanlinnan Liisa Ihmemaassa -suomennoksesta), niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mutta vaihtelu on ammatillisenkin elämäni suola, ja onneksi on sekä takana että tulossa niitäkin viikkoja, joista voi sanoa, että käänsin enkä tehnyt juuri muuta.

Mitä suomennosten vaiheisiin tulee, maalis- ja huhtikuussa olen tehnyt kaikkea: nakutellut erään fantasiakäännöksen raakista (kustantamon katalogi ei ole vielä ilmestynyt, joten jätän sen tässä vaiheessa nimettömäksi), muokannut Runotyttö 2:n (eli Runotyttö maineen polulla) suomennosta ja ottanut kantaa kustannustoimittajan huomioihin sekä lukenut sen taittovedoksia. Hertan syyskatalogi julkaistiin, eli voin myös kertoa, mitä suomennan kesällä: Becky Chambersin Hugo-palkittua solarpunk-pienoisromaania Veisu luonnonkoneille (Munkki ja robotti 1/2). Olen tästä kirjasta jo nyt oikein iloinen, pidin siitä paljon, ja oli ilo huomata Hertan somesta, että julkaisu-uutinen herätti myös jo monen lukijan kiinnostuksen.

Mutta takaisin nykyhetkeen ja hieman läheisempään tulevaisuuteen. Runotyttö maineen polulla on siis pian painossa, ja toukokuussa saan kirjan hyppysiini! Tätä kirjoittaessani teemme paraikaa viimeisiä viilauksia sen taittoon – hupaisaa kyllä, Emilyn mainiot mutta opettaja Carpenterin moittimat kursiivit valuivat jostain taitto-ohjelman oikusta välillä aivan asiaankuulumattomiin paikkoihin. Sivumennen sanoen kursiiveissa näkyy minusta eräs L. M. Montgomeryn vaivihkaisen humoristinen piirre: kyseistä herra Carpenterin inhokkia ei viljele pelkästään Emily, vaan myös kertoja.

Runotytöistä puheen ollen pääsin ensimmäisen osan suomennoksen tiimoilta lehteen! Laura Ledenin Runotytön suomennoshistoriaa ja omaa suomennostani esittelevä juttu, johon hän haastatteli minua viime vuoden puolella, on nyt ilmestynyt Onnimanni-lehdessä. Juttua ei ole julkaistu verkossa, mutta lehti tulee kyllä moniin kirjastoihin ja ainakin Rosebud myy irtonumeroita.

(Laura Leden: Rakastettu Runotyttö uutena suomennoksena. Onnimanni 1/2024 s. 4–7.)

Olen viettänyt aikaa myös jutunkirjoituksen parissa. Viime kuulumisissa mainitsinkin käyneeni Jyväskylässä haastattelureissulla, ja nyt Tähtivaeltajaan 2/2024 tulossa oleva kirjailijajuttu on vihdoin minun osaltani valmis. Tai melkein, kylkiäislaatikoiden kanssa pitää vähän vielä säätää, mutta tässä vaiheessa katson olevani oikeutettu pyöristämään ylöspäin. Monessa mielessä pidän juttujen kirjoittamisesta, kunhan sitä voi tehdä a) Tähtivaeltajaan ja b) tarpeeksi harvoin, mutta yhtä tuskailua se rehellisesti sanottuna hetkittäin on. Välttelyä, eteenpäin nitkuttelua ja ärsyttäviä sisäisiä ääniä, jotka muistuttavat, että vaikeatkin tunteet kuuluvat kirjoitusprosessiin, kuten hyvin tiedät. No, tiedän. Pian olen silti taas unohtanut sen ja kuvittelen, että kirjoittaminen on minulle suht vaivatonta. ”Kiva ja kehittävä harrastus.” Mutta tämänkinkertainen haastateltava puhui niin kiinnostavia, että onhan se hauska saada paperille muidenkin luettavaksi ja ihmeteltäväksi.

Kääntäjäkollegoita olen ehtinyt tavata maalis- ja huhtikuussa monissa iloisissa merkeissä. Maaliskuussa matkasin Turkuun SKTL:n kevätkokoukseen. Vaikka oli vielä viileää, iltapäivällä aurinko helli meitä, kun kuljimme kokouksen jälkeen syömään ja jutustelemaan vielä hetkeksi. Kevään juhlavimmat hetket koettiin tietenkin Mikael Agricola- ja J. A. Hollo -käännöspalkintojen tiimoilta. Maaliskuussa julkistettiin ehdokkaat, ja huhtikuussa (5.4.) juhlimme voittajia: Agricola-palkinnon parhaasta kaunokirjallisuuden suomennoksesta sai Aleksi Milonoff (John Irving: Viimeinen tuolihissi, alkukieli englanti) ja J. A. Hollon palkinnon parhaasta tietokirjasuomennoksesta Sanna van Leeuwen (David van Reybrouck: Revolusi – Indonesia ja modernin maailman synty, alkukieli hollanti). En ole kumpaakaan vielä lukenut, mutta päätyivät ehdottomasti lukulistalle! Agricola- ja Hollo-palkintojuhla on ainakin minulle ollut aina yksi varma kevään merkki, mutta tänä vuonna juhlapäivälle osui kunnon lumituisku. No, tähtitieteellisen kevään puolella ollaan silti jo tukevasti, vaikka terminen kevät antaisi vielä odottaa itseään. Ja juhlatunnelmaa riitti pitkälle iltaan.

Kaikkiaan melko aurinkoisista tunnelmista huolimatta päätän tällä kertaa pienoiseen riitasointuun. Mielessäni on eilen ja tänään ollut Karo Hämäläisen eilinen blogipostaus Suomen kuvalehdessä. Tekoälypohjaiset kirjakäännökset ovat nyt uineet Gummerukselle asti. Aihepiiri on laaja ja haastava sekä herättää monia tunteita. Nyt minun on sysättävä se hetkeksi mielestäni, koska vielä on tekemistä tällekin päivälle ja viikonloppu vietettävänä – mutta aion palata asiaan erillisellä kirjoituksella ihan varta vasten, ehkä jo ensi viikolla, jos suinkin ehdin.

Hektisen helmikuun helmiä

Helmikuussa oli karkausvuoden ansiosta yksi ylimääräinen päivä – hyvä niin, sen verran paljon kaikkea tähänkin kuukauteen mahtui.

Edellisissä kuukausikuulumisissa unohdin ottaa puheeksi apurahojen hakemisen. Vuoden ensimmäinen haku on tammikuinen Taiken kirjastoapurahan haku, sen hoidin siis jo tammikuun puolella. Helmikuulle osui WSOY:n ja Otavan kirjallisuussäätiöiden sekä SKR:n maakuntarahastojen haku. Mainituista Taiken kirjastoapurahassa on ainakin suomentajien näkökulmasta paras myöntöprosentti – sieltä olen monena vuonna saanutkin jotain, ja WSOY:n säätiö suosi sekin kerran pienellä potilla. Muitakaan ei silti kannata jättää hakematta. Minulle SKR aiheuttaa eniten turhautumista, koska maakuntarahastoista olen yleensä hakukelpoinen vain kaikkein vaikeimman eli Uudenmaan rahaston hakuun: olen syntynyt maakunnassa, asun maakunnassa ja toimeksiantajakustantamonikin ovat täällä, eli en voi lähteä kalastelemaan muista maakuntarahastoista mitään, jollei nyt joskus satu työlistalle jotain käännettävää, joka sijoittuisi jonnekin muualle Suomeen (ei kovin todennäköistä varsinkaan kun en suomenna ruotsista). Mutta kun sinnikkäästi hakee, tulee joskus sekin vuosi, kun tärppää. Silloin aion juhlistaa asiaa menemällä torille kulauttamaan skumppaa ja laulamaan Uudenmaan maakuntalaulun (kyllä, osaan sen ulkoa).

En ole ehkä paras henkilö antamaan neuvoja apurahahakuihin, mutta pari keskeistä vinkkiä minulla on: 1. Pidä ansioluettelo ajan tasalla, niin hakeminen sujuu nopeammin. 2. Lue hakuohjeet ja tutustu lomakkeeseen hyvissä ajoin, vaikket ehtisi heti aloittaa hakemuksen täyttämistä. 3. Hae aina, jollei sinulla ole jo apurahakaudelle rahoitusta ja jos suinkin täytät vähimmäisehdot. Hakematta ei mitään saa. Ja kun on parhaansa tehnyt, sitten ei auta kuin toivoa hyvää tuuria. Näistä hauista saa odottaa päätöksiä luultavasti pitkälle kevääseen. En kuole nälkään enkä joudu kadulle, vaikken saisi mitään, mutta myönteinen päätös tuo mielenrauhaa ja mahdollisuuksia käyttää rahaa muuhunkin kuin tiukasti välttämättömään. Ja ennen kaikkea raha merkitsee aikaa: ei ole pakko laskeskella, pitäisikö muutenkin täyteen kalenteriin ahtaa vielä lisää projekteja tai sivuhommia. Ajalla ja mielenrauhalla saa myös hiotumpaa laatua, eli kirjailijan tai kääntäjän apurahoitus koituu myös lukijoiden iloksi! Lisäksi uskon, että apurahoitus ehkäisee kulttuurityöläisten loppuunpalamista varsin tehokkaasti ja tulee silläkin tavoin yhteiskunnalle paljon edullisemmaksi, kun emme päädy sote-sektorin huomaan. (Semminkin kun suuri osa apurahoittajista on yksityisiä tahoja, esim. näistä tahoista vain Taike on valtion.)

Varsinaiselle työrintamalle kuuluu hyvää. Kuun alussa sain solmittua yhden käännössopparin – projekti oli jo melkein varma, mutta peruslaiskana en aloita mitään ennen kuin nimet ovat paperissa – ja pääsin raakakäännöksessä hyvään alkuun. Pidin käännöshommista pikku tauon kuun keskipaikkeilla ja kävin Jyväskylässä Tähtivaeltajan asioilla haastattelemassa erästä kirjailijaa (juttu tekeillä numeroon 2/2024). Samalla reissulla katselin hieman kaupunkia. Sitten sain kustannustoimittajan kommentit Runotytöstä maineen polulla takaisin ja olen käyttänyt pääosan loppukuusta sen hiomiseen.

Hyvä mieli on ollutkin hioa: helmikuun kirkkaimpia helmiä on ollut harvinaislaatuisuudessaan ja yllättävyydessään erittäin ilahduttava julkinen kiitos. Kustannustoimittaja bongasi Yliopisto-lehdestä (1/2024, s. 59) tutun kirjan: Tutkija suosittelee -palstalla englannin kääntämisen ja tulkkauksen vanhempi yliopistonlehtori Mari Pakkala-Weckström kehuu Runotyttö-suomennostani! Ilahduin niin että hain lehden paperisena keskustakampukselta, menin kirjakauppaan hankkimaan tyhjän albumin ja perustin leikekirjan! Voi toki olla, että sen täyttämisessä menee monta monta vuotta, koska paperimuotoista kulttuurimediaa on melko vähän eivätkä monetkaan suomennoksistani päädy yhdenkään paperilehden arviopalstalle, mutta eihän tässä kiire ole.

Kyllä, leikekirja!

Ja saattaapi olla, että joudun hankkimaan nyt painossa/postituksessa olevaa Tähtivaeltajaa (1/2024) ylimääräisen kappaleen, että raaskin leikellä siitäkin palasia. Helmikuun suurin uutinen oli nimittäin se, että suomentamani Amal El-Mohtarin & Max Gladstonen Tällä tavalla hävitään aikasota pääsi Tähtivaeltaja-ehdokkaaksi! Oletan, että myös arvio on tulossa samaiseen lehteen. Tarkkaavaiset huomasivat varmasti jo uutisoinnista tai somestani, että tämä aiheutti hieman kommervenkkejä, koska olin alun alkaen mukana raatilaisena. Ensin jouduin virtuaalisen oven taakse, kun muu raati pui kirjan kohtaloa, ja nyt joudun jäämään pois lopullisesta raadista. Siitäkin huolimatta, että jään siis paitsi sellaisesta keskustelusta, joka on monena keväänä ollut todella elähdyttävä kirjallisuuskokoontuminen kivojen ja asiantuntevien tyyppien kanssa, olen todella iloinen, että muut halusivat ehdottomasti nostaa suomennokseni ehdokkaiden joukkoon. Uutinen on erinomainen tietenkin myös kirjan kustantajalle Hertta Kustannukselle, joka on kustantamona melko uusi mutta saa nyt ansaittua näkyvyyttä ennakkoluulottomasta linjastaan.

Tammikuun tohinaa

Päätin nämä verkkosivut avatessani, että haluan kirjata tänne blogin puolelle myös arkisia kuulumisia suomentajan elämästä. Tiedättehän, miten blogeille niin usein käy – ensin tulee kirjoitettua paljon, ahkerasti ja kaikenlaista syvällistä, mutta sitten kun julkaisutahti syystä tai toisesta hiipuu, kynnys kirjoittaa nousee. Välttääkseni noidankehän aion siis kirjoittaa kuluneesta kuukaudesta aina kuunvaihteen tietämillä. Kenties samalla tulee itsekin huomanneeksi entistä paremmin, että työarkeen mahtuu muutakin kuin tasaista puurtamista!

Vuosi alkoi hieman tylsästi pienen nuhakuumeen merkeissä juuri kun olin palannut taas töiden ääreen. Riippuu paljon projektien vaiheesta, voiko sairaana keskittyä toipumiseen vai pitääkö pakertaa edes vähän – tällä kertaa tein sen ratkaisun, että istuin kotona läppärin ääressä puolikuntoisena vajaan tunnin pari kertaa päivässä ja muuten lepäilin. Jouduin pyytämään vähän lisäaikaa käsikirjoituksen palauttamiseen – en tee sitä mielelläni enkä kovin matalalla kynnyksellä, koska kässärin palauttamisen venyminen usein venyttää myös stressivaihetta (ja päätellen siitä nuhakuumeesta sellainen oli tosiaan menossa). Mutta minkäs teet; vaikken ollut kovin kipeänä, olo oli monta päivää sen verran outo että mietin nytkin, kuinkahan paljon aivosumuisia kummallisuuksia kässäriin jäi. Onneksi on toimituskierros.

Runotyttö maineen polulla päätyi kaikesta huolimatta toimituskelpoisena tekstinä kustantamoon kuun puolivälin paikkeilla. Se on minusta aina helpottava vaihe suomennoksissa. Vastuu siirtyy hetkeksi toisaalle ja minä saan palauttaa ajatukseni reaalitodellisuuteen. Se on tarpeen paitsi minulle, myös kirjalle: kustannustoimittajan kommenttien lisäksi silkka ajan kuluminen ja muun tekeminen auttaa myöhemmin editointikierroksella lukemaan omaa käännöstä uusin silmin.

Meitähän on moneen junaan ja jotkut ovat siinä tasaisesti puksuttavassa, mutta minä olen ehdottomasti niitä ihmisiä, joille kaikki loppukirit (ja välikirit, kun saan itseni uskomaan niihin) ovat yhtä kauhun ja riemun kiihkeää vuoristorataa. Uppoudun, keskityn, muu maailma lakkaa olemasta. Sitten kun dedis on onnellisesti ohi, alan katsella taas ympärilleni. Niin kävi tälläkin kertaa: pesin pyykkiä, hoidin kirjanpitoni ajan tasalle, vastailin sähköposteihin. Harrastuskurssi alkoi sopivasti, kun olin saanut unirytmini takaisin suunnilleen tavallisen ihmisen tahtiin. Olin SKTL:n vapaaehtoisten kivassa koulutuspäivässä, olin yhdessä lähikokouksessa ja yhdessä etäkokouksessa. Rykäisin nämä nettisivut valmiiksi. Ja aloin valmistautua kuukauden ammatilliseen kohokohtaan.

Niin kuin moni ehkä huomasi, olin nimittäin puhumassa omasta Runotyttö-suomennoksestani Tekstin talon avajaisfestareilla. Keskustelimme myös Montgomerya suomentaneen kollegani Saana Rusin ja Montgomery- ja tyttökirjatutkija Laura Ledenin kanssa kirjan suomennoshistoriasta, uudelleenkääntämisestä ja hieman Montgomerysta muutenkin. Olen esiintynyt melko paljon, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun esiinnyin nimenomaan oman suomennokseni tiimoilta. Onhan se eri juttu! Ei jännittänyt kuitenkaan liikaa, koska Saanan tunnen jo pidemmältä ajalta ja Laurankin olin ehtinyt tavata. Tekstin talossa oli muutenkin mainio tunnelma ja kaikenlaista kiinnostavaa.

Keskustelu meni oikein hyvin ja yleisöä riitti niin paikan päällä kuin etäyhteyksien välityksellä, mikä oli hauskaa. Keskityin sen verran tiukasti, etten osaa enää selostaa, mitä kaikkea oikein puhuimme – mutta jos joltakulta meni ohi, niin lohdutan tiedolla, että lähiaikoina on tulossa kaksikin Lauran kirjoittamaa haastattelujuttua aiheesta. Niistä lisää sitten kun ilmestyvät.

Sokerina pohjalla tammikuun viimeisenä oli SKTL:n hallituksen kokous, jossa minut valittiin varapuheenjohtajaksi vuodeksi 2024. Olin vpj:nä myös viime vuonna, ja tarjouduin nyt ehdolle ihan vapaaehtoisesti, koska ajattelin että nyt varsinaisen puheenjohtajan vaihduttua on ehkä helpointa, että sama vpj jatkaa. En ole ainakaan kovin pahasti sössinyt viime vuonna, koska muutkin olivat sitä mieltä! Ei siis kamalasti jännitä, koska tyypilliset kuviot ovat jo tuttuja, mutta olen oikein iloinen kollegoiden luottamuksesta.

Summa summarum: alkuoletukseni siitä, että oman arjen monipuolisuus tulee kuukausikoosteissa näkyväksi, taisi tulla todistetuksi. Jatkan siis tätä tapaa noin kuukauden päästä, ja saatan kirjoitella aiemminkin, jos ilmenee uutisoitavaa tai iskee sanomisen pakko. Kuulemisiin!

Tervetuloa!

Hauskaa, että löysit sivuilleni!

Esittelen täällä itseäni, työtäni erityisesti suomentajana ja aikaansaannoksiani. Vakaa aikomukseni on päivittää tähän blogiosastoon kuulumisiani ainakin kerran kuussa, ja tietysti silloin, kun on jotakin ajankohtaista tiedotettavaa.

Minut löytää myös Instagramista (@kaisaranta81) – hieman vapaamuotoisemmissa merkeissä, mutta tämänkään sivuston ei ole tarkoitus olla vakavuuden tai virallisuuden huipentuma. Aina saa myös tulla tervehtimään kirjamessuilla ja muissa tapahtumissa!