Helmikuussa oli karkausvuoden ansiosta yksi ylimääräinen päivä – hyvä niin, sen verran paljon kaikkea tähänkin kuukauteen mahtui.
Edellisissä kuukausikuulumisissa unohdin ottaa puheeksi apurahojen hakemisen. Vuoden ensimmäinen haku on tammikuinen Taiken kirjastoapurahan haku, sen hoidin siis jo tammikuun puolella. Helmikuulle osui WSOY:n ja Otavan kirjallisuussäätiöiden sekä SKR:n maakuntarahastojen haku. Mainituista Taiken kirjastoapurahassa on ainakin suomentajien näkökulmasta paras myöntöprosentti – sieltä olen monena vuonna saanutkin jotain, ja WSOY:n säätiö suosi sekin kerran pienellä potilla. Muitakaan ei silti kannata jättää hakematta. Minulle SKR aiheuttaa eniten turhautumista, koska maakuntarahastoista olen yleensä hakukelpoinen vain kaikkein vaikeimman eli Uudenmaan rahaston hakuun: olen syntynyt maakunnassa, asun maakunnassa ja toimeksiantajakustantamonikin ovat täällä, eli en voi lähteä kalastelemaan muista maakuntarahastoista mitään, jollei nyt joskus satu työlistalle jotain käännettävää, joka sijoittuisi jonnekin muualle Suomeen (ei kovin todennäköistä varsinkaan kun en suomenna ruotsista). Mutta kun sinnikkäästi hakee, tulee joskus sekin vuosi, kun tärppää. Silloin aion juhlistaa asiaa menemällä torille kulauttamaan skumppaa ja laulamaan Uudenmaan maakuntalaulun (kyllä, osaan sen ulkoa).
En ole ehkä paras henkilö antamaan neuvoja apurahahakuihin, mutta pari keskeistä vinkkiä minulla on: 1. Pidä ansioluettelo ajan tasalla, niin hakeminen sujuu nopeammin. 2. Lue hakuohjeet ja tutustu lomakkeeseen hyvissä ajoin, vaikket ehtisi heti aloittaa hakemuksen täyttämistä. 3. Hae aina, jollei sinulla ole jo apurahakaudelle rahoitusta ja jos suinkin täytät vähimmäisehdot. Hakematta ei mitään saa. Ja kun on parhaansa tehnyt, sitten ei auta kuin toivoa hyvää tuuria. Näistä hauista saa odottaa päätöksiä luultavasti pitkälle kevääseen. En kuole nälkään enkä joudu kadulle, vaikken saisi mitään, mutta myönteinen päätös tuo mielenrauhaa ja mahdollisuuksia käyttää rahaa muuhunkin kuin tiukasti välttämättömään. Ja ennen kaikkea raha merkitsee aikaa: ei ole pakko laskeskella, pitäisikö muutenkin täyteen kalenteriin ahtaa vielä lisää projekteja tai sivuhommia. Ajalla ja mielenrauhalla saa myös hiotumpaa laatua, eli kirjailijan tai kääntäjän apurahoitus koituu myös lukijoiden iloksi! Lisäksi uskon, että apurahoitus ehkäisee kulttuurityöläisten loppuunpalamista varsin tehokkaasti ja tulee silläkin tavoin yhteiskunnalle paljon edullisemmaksi, kun emme päädy sote-sektorin huomaan. (Semminkin kun suuri osa apurahoittajista on yksityisiä tahoja, esim. näistä tahoista vain Taike on valtion.)
Varsinaiselle työrintamalle kuuluu hyvää. Kuun alussa sain solmittua yhden käännössopparin – projekti oli jo melkein varma, mutta peruslaiskana en aloita mitään ennen kuin nimet ovat paperissa – ja pääsin raakakäännöksessä hyvään alkuun. Pidin käännöshommista pikku tauon kuun keskipaikkeilla ja kävin Jyväskylässä Tähtivaeltajan asioilla haastattelemassa erästä kirjailijaa (juttu tekeillä numeroon 2/2024). Samalla reissulla katselin hieman kaupunkia. Sitten sain kustannustoimittajan kommentit Runotytöstä maineen polulla takaisin ja olen käyttänyt pääosan loppukuusta sen hiomiseen.
Hyvä mieli on ollutkin hioa: helmikuun kirkkaimpia helmiä on ollut harvinaislaatuisuudessaan ja yllättävyydessään erittäin ilahduttava julkinen kiitos. Kustannustoimittaja bongasi Yliopisto-lehdestä (1/2024, s. 59) tutun kirjan: Tutkija suosittelee -palstalla englannin kääntämisen ja tulkkauksen vanhempi yliopistonlehtori Mari Pakkala-Weckström kehuu Runotyttö-suomennostani! Ilahduin niin että hain lehden paperisena keskustakampukselta, menin kirjakauppaan hankkimaan tyhjän albumin ja perustin leikekirjan! Voi toki olla, että sen täyttämisessä menee monta monta vuotta, koska paperimuotoista kulttuurimediaa on melko vähän eivätkä monetkaan suomennoksistani päädy yhdenkään paperilehden arviopalstalle, mutta eihän tässä kiire ole.
Ja saattaapi olla, että joudun hankkimaan nyt painossa/postituksessa olevaa Tähtivaeltajaa (1/2024) ylimääräisen kappaleen, että raaskin leikellä siitäkin palasia. Helmikuun suurin uutinen oli nimittäin se, että suomentamani Amal El-Mohtarin & Max Gladstonen Tällä tavalla hävitään aikasota pääsi Tähtivaeltaja-ehdokkaaksi! Oletan, että myös arvio on tulossa samaiseen lehteen. Tarkkaavaiset huomasivat varmasti jo uutisoinnista tai somestani, että tämä aiheutti hieman kommervenkkejä, koska olin alun alkaen mukana raatilaisena. Ensin jouduin virtuaalisen oven taakse, kun muu raati pui kirjan kohtaloa, ja nyt joudun jäämään pois lopullisesta raadista. Siitäkin huolimatta, että jään siis paitsi sellaisesta keskustelusta, joka on monena keväänä ollut todella elähdyttävä kirjallisuuskokoontuminen kivojen ja asiantuntevien tyyppien kanssa, olen todella iloinen, että muut halusivat ehdottomasti nostaa suomennokseni ehdokkaiden joukkoon. Uutinen on erinomainen tietenkin myös kirjan kustantajalle Hertta Kustannukselle, joka on kustantamona melko uusi mutta saa nyt ansaittua näkyvyyttä ennakkoluulottomasta linjastaan.
Kaisa Ranta 